Uneton Southamptonissa osa 36

Kello on kuusi aamulla, takana taas yksi valvottu yö, ja edessä päivä ilman sen ihmeempiä suunnitelmia. Tai ne tavalliset; lenkille, salille, joogaa, tiskausta ja ehkä vielä jonnekin ihmisten ilmoillekin, jos en nukahda tiskialtaan ääreen.

Vituttaa tämä unirytmin kuseminen, olis kiva saada tehtyä jotain aina päivän aikana, mutta jostain syystä ilman kunnon päivärytmiä lipsun aina yökyöpeliksi. Tutkimukset toki osoittaa, että joillekin on luonnollisempaa valvoa öisin ja nukkua päivisin, mutta koska kuulun siksikin vähemmistöön vasenkätisyyden lisäksi, niin maailma toimii eri tavalla kuin minä, taas kerran.

Ei sillä, joogasin keskiyöllä ja sain kevyen hienkin pintaan, kun tein fysioterapeutin antamat selkäliikkeet joogan lisäksi. Kävin myös suihkussa ja siirsin pyykit kuivaustelineestä kaappiin. Katsoin myös pari jaksoa Friday Night Lights -sarjaa ja aloin kasata kauppalistaa, ajattelin tehdä tortilloja ilman varsinaisia tortilloja – mulle pelkkä tortilla-mausteseos riittää siihen, että voin kutsua ruokaa tortilloiksi (ilman tortilloja).

Yritän keksiä ruokia, joita varten ei tarvi ostaa ihan hillittömiä määriä uusia ainesosia, joskin koska gluteenittomat jauhot on oikeastaan ainoa asia, jota mulla muuten on hyllyssä, niin tulee yleensä ostettua aina kaikenlaista pienissä erissä. Salaatit on melko käteviä, oon huomannut.

Ajatukset harhailee, väsyttää. Kahvia –>

Aurinkoinen päivä

Mahtava päivä tähän asti! Heräsin aikaisin, kävin kampaajalla (ei enää takkuisia kuivia, kaksihaaraisia latvoja!) – yllättävän miellyttävä kokemus, sain lukea ihan rauhssa vuoden vanhaa Elleä ja kampaaja kysyi lähinnä mihin haluan jakauksen, kuinka paljon haluan leikattavan latvoista ja haluanko peruskuivauksen vai jotain muuta. Halusin keskijakauksen ja laineita, ja sain haluamani sekä lasin vettä! Plus ulkona paistoi aurinko. Ja Asdassa oli tyhjää, kun kävin hakemassa paprikaa, kurkkua, fetaa ja muita salaattitarpeita.

Katsoin Homelandin viimein loppuun, ehdottomasti suosittelemisen arvoinen sarja! Mielenkiintoinen juoni, loistavat näyttelijät, herättelee ajatuksia vaikka ei olekaan välttämättä mitenkään superrealistinen kauttaaltaan. Mutta ehdottomasti mainio! Damian Lewis ja Clare Danes, ihanat.

Kävin myös fysioterapeutilla taas (kävin viikko sitten ensimmäisen kerran, kun kyllästyin viimein siihen, että selkäkipu ei selkeästi häviä odottamalla, vaikka viimeiset kuusi vuotta yritin selittää itselleni niin). Edistystä havaittavissa, taaksepäin taipuminen on kivutonta ja sujuu vihdoin hyvin, alaselkä alkaa vetristyä myös, ja tänään oli puhetta akupunktiosta. Puhuttiin myös Suomesta ja vuodenajoista, kuvaukseni Suomen talvesta (6kk pimeää ja kylmää, josta parin kuukauden ajan päivänvaloa on hätinä 2h päivässä ja aurinkoa ei näy lainkaan, mitä pohjoisemmaksi menee) ilmeisesti asetteli vähän asioita perspektiiviin, Bennin kommentti kun oli, että “Ja minä kun luulin olevani masentunut talvella.” :–D

Tykkään brittiläisestä asiakaspalvelusta, kun täällä ihan oikeasti on asiakaspalvelua toisin kuin Suomessa, josta sitä saa turhan usein hakemalla hakea ja siltikään ei tahdo aina löytää. Täällä sen sijaan keskustelu alkaa yleensä “Kuinka voin auttaa?” ja small talkia puhutaan myös usein samalla, kun asioidaan – se on yllättävän kivaa, vaikka kyseessä oliskin vain kolmen lauseen keskustelu vaihtelevasta säästä. Ihmiset on kohteliaita, tuntuu hyvältä kuulla ja sanoa itsekin “kiitos, ole hyvä, vietä hauska päivä” – pienet asiat piristää mieltä tosi usein.

Fysioterapiasta tulin kämpille hyvillä mielin (ulkona edelleen paistaa aurinko, ajattelin mennä huomenna puistoon istumaan ja ottaa vaikka Generation Kill -kirjan mukaan luettavaksi ja istahdin koneelle – selkä suorana ja hartiat rentoina, ohjeiden mukaan. Aion myös kohta mennä tekemään salaattia itselleni ja venytellä niskaa ja tehdä selän vetreytysliikkeitä – alan tajuta, että tässäkin asiassa pätee Slight Edge: päivittäin jotain pientä parantavaa auttaa pysymään terveenä ja todennäköisesti välttää jatkossa isommat hoitotoimenpiteet selän suhteen.

Kulutin tunnin verran selaamalla Pinterestiä, lähinnä katselin hyvännäköisiä miehiä (Johnny Depp, Christian Bale, Ian Somerhalder, Ben Barnes, Hugh Dancy etc). Posti oli eilen yrittänyt toimittaa tilaamani vitamiinit, mutten ollut kotona, joten odottelin niitä tänään. Hetki sitten joku jyskytti ovella ja hilppaisin avaamaan ja taas kerran brittiläinen asiakaspalvelu: “Thanks for being home! Sign here please. Good day to you!” Vastavuoroisesti ilahdutin balettiniiauksella ottaessani pakettini vastaan ja kiitin kohteliaasti.

Voimme taas kerran todeta, että auringonpaisteella on suora vaikutus minun mielialaan. Huomenna juoksemaan, tänään joogaa ja venyttelyä (eilinen salitreeni tuntuu takareisissä enkä tajua miten saisin venyteltyä niitä tehokkaasti – pitää muistaa kysyä Danilta maanantaina). Aion myös kirjoittaa lisää pitkää käsistäni, tällä hetkellä olen kirjoittanut noin puolet.

Hymyilyttää.
(Kuva Pinterestistä.)

Laatudraamaa

Olen melkolailla loppusuoralla H’wood-esseeni kanssa, ja vaihteeksi valvottuani läpi yön kirjoittaen ja lukien aiheeseen liittyen, ajattelin lepuuttaa aivoja hieman katsomalla brittiläistä laatudraamaa. BBC:n iPlayer on suorastaan taivaan lahja, varsinkin näin alan opiskelijalle. Suomessa YLE Areena on ihan kiva olemassa, mutta tarjonta on usein valitettavan heikkoa tai epäkiinnostavaa. Asian suhteen on tosin varmaan (toivottavasti) tapahtunut muutosta viimeisen reilun puolen vuoden kuluessa, kun YLE hankki oikeudet HBO:n sarjoihin. Mutta tosiaan, BBC, iPlayer ja brittiläinen laatudraama.

Olen vasta hiljattain alkanut ymmärtää brittiläisen draaman ja televisiotuotannon päälle yleensäkin. Suomessa näkee melko harvakseltaan brittiläisiä sarjoja, ainoat, mitkä äkkiseltään tulee mieleen on sekä uusi että vanha Sherlock Holmes ja Komisario Lynley, joista oikeasti tykkään vain uudesta Sherlockista. Tosin Komisario Lynleykin on varmaan tutustumisen arvoinen, vaikkakin parin jo näkemäni jakson perusteella se on vähän turhan hidas minun makuun.

Sherlock taisi olla se, joka minua herätteli taas brittiläisen tv:n pariin, ja sittemmin olen löytänyt useita mitä mainioimpia sarjoja ja näyttelijöitä. Tällä hetkellä päällimmäisinä mielessä ovat The Hour, Spies of Warsaw ja Restless. Kaksi jälkimmäistä ovat oikeastaan minisarjoja, mutta The Houria on tehty kahden kauden verran, yhteensä 12 jaksoa. Sarja sijoittuu kylmän sodan aikaiseen 60-luvun Lontooseen ja BBC:n The Hour -nimisen televisio-ohjelman tekoa. Näyttelijäkaarti on brittiläistä kermaa: Peter Capaldi, Anna Chancellor, Dominic West, Romola Garai ja Ben Whishaw – kaikki varsin näyttävillä meriiteillä varustettuja. On kiinnostavaa nähdä brittiläinen vastine suomalaiselle Uutishuoneelle, joka edustaa minun silmissä suomalaista laatua.

The Spies of Warsaw sijoittuu nimensä mukaisesti ensisijaisesti Varsovaan juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista ja kertoo ranskalaisesta sotilaasta Jean-Francois Mercierista (David Tennant), joka on ensimmäisen maailmansodan palkittu veteraani. Mercier osin joutuu, osin itse sotkeutuu sotapolitiikkaan, jota käydään Varsovan diplomaattisaleissa ja takakujilla.

Restless on myös niin ikään vakoojatarina, joss nuori nainen oppii äitinsä olleen brittein tiedustelupalvelun vakooja toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen jatkuvasti paennut. Mulla on hämärä käsitys, että kyseinen mini-sarja perustuis kirjaan – muistelen ainakin vilkaisseeni pikaisesti hyvin samalta kuulostavaa kirjaa muutama kuukausi sitten Waterstonesilla. Taas näyttelijäkaartista löytyy ainakin Rufus Sewell, joka yksinään riittää tekemään sarjan katsomisen arvoiseksi.

Minua kiinnostaa historialliset sarjat, koska ne elävöittää ja ylläpitää koulussa opittua ja usein avaa uusia näkökulmia ja ajatuksia siitä, millaista elämä on ollut 1900-luvulla. Lisäksi britit on mestaroineet lähihistoriaan sijoittuvat tarinat ja lavastuksen. Pidän myös erityisesti kuvaustyylistä: britit hyödyntää syväterävyyttä huomattavasti useammin myös televisiota tehdessä kuin esimerkiksi amerikkalaiset tai suomalaiset. Tarkennuksenvaihdot tuo aina lisämerkitystä, samoin kuvauskulmat ja näyttelillepano on ihan erilaista kuin juuri esimerkiksi amerikkalaisissa tai suomalaissa sarjoissa.

Usein koen brittiläisen draaman sisällöllisesti tyhjäksi, vaikka se ei sitä varmasti ole. En tiedä johtuuko kokemukseni siitä, että keskityn yleensä ihastelemaan kuvaustyyliä ja -tekniikkaa, jolloin varsinainen tarina menee usein ohi, vai onko kyseessä kenties se, että ainakin amerikkalainen televisiodraama on usein suoraviivaisempaa ja yksiselitteisempää juurikin tyyliltään ja tekniikaltaan kuin brittiläinen. Osittain kyse on varmasti myös kielitaidosta, olen paljon harjaantuneempi kuuntelemaan jenkkienglantia ja uusia sanontoja tulee vastaan melko harvoin, kun taas brittienglannista opin uusia sanoja ja sanontoja yleensä lähes päivittäin. Mielipiteitä ja omia kokemuksia saa halutessaan antaa.

Pitää varmaan palata astialle joskus kesäkuussa ja tehdä pientä vertailua tämänhetkiseen tilanteeseen – olenko oppinut ymmärtämään myös sisällön ja vieläkö nautin erilaisesta estetiikasta.

Cheers!

Sisulla ja salmiakilla

Käsittämätöntä, miten löydän itseni aina päivittämästä blogia, leipomasta tai siivoamasta, kun oikeasti pitäis tai olis edes hyvä kirjoittaa esseetä. Hollywood Cinema Before & After Television -kurssin lopputyö eli 2500 sanan essee on alkutekijöissään ja deadline on torstaina 17.1.2013. Silloin on myös jäähyväiskekkerit vaihtareiden kesken ja mulla serkku kylässä. En ihan suunnitellut putkeen tätä tammikuuta. Mutta toisaalta silloin, kun serkun reissua suunniteltiin ja buukattiin, mulla ei ollut tarkkaa tietoa deadlineista tai ihmisten lähtöpäivistä. Ja muutamia tyyppejä tulee jopa vähän ikävä vähäksi aikaa varmaan.

Aloin tosiaan tänään viimein kirjoittaa tuota esseetä, olen viimeisen neljän päivän aikana katsonut Inceptionin, lukenut aiheesta blockbuster ja New Hollywood ja katsonut Lostin ensimmäisen kauden. Aiheenani on siis television ja Hollywood elokuvien keskinäinen vuorovaikutus, jota aion käsitellä blockbustereiden ja hitti-tv-sarjojen näkökulmasta. Todennäköisesti sisällytän siihen myös Hill Street Bluesin ja Jawsin esimerkkeinä siitä, miten kaikki alkoi.

Haasteena tällä hetkellä tosiaan on se, kuinka kaikki alkoi? Jawsia pidetään ensimmäisenä blockbusterina, joka muodosti suuntaviivat seuraavien tuottamiselle ja markkinoinnille, sitten tuli Star Wars ja Indiana Jones, joiden välissä televisio heräsi vastaamaan huutoon ja kehitti ohjelmat Hill Street Blues ja Buck Rogers. Mutta koska ennen vuotta 1975 on noin 30 vuotta elokuvahistoriaa, luulen, että sekin pitäis jotenkin lyhyesti saada tiivistettyä, koska Jaws ei tosiaan syntynyt tyhjiössä. Ja koska sanamäärä on rajallinen, en tiedä kannattaako minun huomioida tuota aiempaa historiaa lainkaan vai voinko käyttää siihen sen noin 200 sanaa, jonka olen jo kirjoittanut aiheesta.

Luennoitsija ei myöskään halua omaa luentoaan takaisin – pitäis olla kohtalaisen helposti vältettävissä, kun en edes ollut kuuntelemassa luentoa, olen vain jälkeenpäin lukenut luentomateriaalit läpi. Tällä hetkellä olen melko varma, että osaisin muotoilla esseeni loppuun, kun vain pääsisin ensin alkuun. Mutta nyt kun olen saanut ihmeteltyä asiaa kaiken kansan nähtäväksi, taidan aloittaa esseeni kertomalla, mikä on blockbuster, jolloin tulee ehkä ytimekkäästi selitettyä, mikä se on, ja mistä se sai alkunsa.

Hyvä tästä tulee, taas. Sisulla ja salmiakilla.